Ensin vastauksia kuka, miksi, mistä, miten ja että miten oli…
Ja heti alkuun totean että esittelytekstiä jo aikaisemmin päässäni
pyörittäessäni tiedostin alkukaneeteista tulevan suhteellisen pitkä lista ja
koitan pitää tekstin osa-alueittain helppolukuisena.
Kirjoitan moottoriurheilusta lajina, tarkoittaen
kokonaisuutta joka sisältää uskomattoman määrän ihmisiä ja eri lajeja, eri
tapoja harrastaa ja toteuttaa. Painotan tässä kohtaa etten ole tämän
kokonaisuuden kaikki tietävä, En työskentele millään muotoa moottoriurheilun
parissa, vaan tämä on minulle oma intohimo ja rentoutumistapa. Jos tekstini ei
anna vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin tai kirjoitan väärin, otan
mielelläni palautteen ja kysymykset vastaan. Kirjoitan vain ja ainoastaan siitä
miten minä näen asioiden olevan tällä hetkellä moottoriurheilu parissa naisen
näkökulmasta. Jos en osaa kysymyksiin vastata, voin yrittää hankkia tiedon ja
minulla on myös selkärankaa myöntää että olemme aiheessa mistä en mitään
ymmärrä.
No miksi aloin blogia väsäämään, niin, no olkoonkin että
motorsport on itselle elinehto, niin olen jo vuosia varikoilla kiertäneenä ja
tota hommaa seuranneena pistänyt merkille monta seikkaa joita sitten rätti
väsyneenä kisaviikonlopun jälkeen kotimatkalla olen ihmetellyt. Varikon
vessoistahan tuon jo näkee, naisten vessat kiiltävät puhtauttaan, ihan kun
siellä ei olisi kukaan käynyt sitten niiden rakentamisen jälkeen… Hienoahan se
toki oman itseni kannalta on, mutta saa myös miettimään miksi naiset eivät tule
nauttimaan kesästä, adrenaliinista, tapahtumista, kumin ja bensan käryistä,
kilpailuhengestä, huumorista ja ennen kaikkea miesten egojen pomppoiluista..
Monesti olen asiaa miettinyt ja usein törmännyt
ennakkoluuloihin
-se on miesten juttu
-täytyisi olla yksi ”jätkistä”
-ei siellä kuitenkaan ole naisille mitään
-en ymmärrä autoista mitään
-hullunahan ne mua pitäisi jos sinne menisin autoista mitään
tietämättömänä
-ja niiiiiiin monen monta muuta syytä joiden luettelemiseen
menisi jo ikä ja aika.
Aina sanotaan että on niin monta syytä juoda alkoholia
kun on juojaa, tämä pitää varmaan paikkaansa myös motorsportin kohdalla, niin
monta syytä jättää tulematta kuin on katsojaakin.
Ensinnäkään en ole täällä hehkuttamassa kuinka ihanaa ja
upeaa tämä laji on tapahtumasta ja vuodesta toiseen. Motorsport on toki
pahimmillaan vesisadetta, räntää, pakkasta, tuulta, viimaa, kylmää ja kamalaa.
tylsää ja puuduttavaa, kilometrejä sinne ja tänne ratojen ja kilpailujen
sijaitessa siellä minne ”viherpiipertäjät! joista myöhemmin lisää, eivät niin voimakkaasti
vaikuta. Radoista kerron myös myöhemmin lisää, niiden erikoisuuksista,
sijainneista, majoitus ym palveluista. Tässä kohtaa myös painotan että minä en
ole näissä ammattilainen, jokaista rataa minäkään en ole kiertänyt saati
kartoittanut, mutta jaan kaiken tähän asti hankkimani tiedon mielelläni ja
päivitän tietoja sitä mukaa kun suomea ja ulkomaan ratoja kiertelen.
Tähän aiheeseen pureutuessani mietin myös onko tämä aiheena
”tabu” johon mies väki katsoo minun taas puuttuvan ”munattomana”, tästä aiheesta
ja siihen törmäämisestä kerron sitten myös omia kokemuksiani ja kuinka se on
saanut minut ehkä nauramaan makeimmat nauruni. Ei tämän lajin harrastamiseen
tarvita munia, eikä edes rasvaisia näppejä… Onhan meillä hurjan upeasti
maailmalla pärjänneitä naiskuljettajiakin joita tulen esittelemään myös
myöhemmin kirjoituksessani. Olkoonkin niin että toki miehet saa lentämään
persuuksilleen kun marssii varikko pilttuuseen ja kysyy jotain aiheeseen
liittyvää palotiloista, seossuhteista tai kiristysmomenteista. Tässä kohtaa
taas mainitsen että itsellä on jotain käsitystä autoista ja niiden sielun
elämästä, mutta mitään gurua minustakaan ei tässä asiassa todellakaan saa. Ja
niille miehille ketkä nyt näkevät punaista tiedoksi että kirjoitan aiheesta
koska toivoisin perheiden löytävän moottoriurheilun yhdessä, lisäten sitä hyvää
henkeä ja tuovan toki paikan päälle myös niitä pikku ihmisiä joista kasvaa
seuraavat suomalaiset toivot radalle, ralliin, ratin tai tangon taakse.
Suomihan on todellakin kuuluisa pienestä koostaan, moottoriurheilun kautta
tulleista lupauksista ja menestyksestä, tuhansien järvien maana ja siitä
uskomattomasta junior programmista millä vuodesta toiseen suomesta ponnistaa
maailmalle uusia lupaavia kuljettajia useaan eri lajiin.
Oma kipinäni näihin pärisijöihin on toki tullut jo isän
”perintönä”. Jo metrin mittasena nappulana mua kiikutettiin autopajalta
toiselle, tapahtumista toiseen, olen jopa väittänyt että mut on laitettu
varmasti alulle jossain paskasen pimeän autotallin nurkassa öljysten rättien
keskellä. Noissa ympyröissä mä sitten nuoruuteni vietin. Jo edesmennyt isänä vei tätä tyttöstä pajalta
toiselle, jokkis kisoihin, jyskälän pätkille ja sai alitajuntaisesti tytön
rakastamaan suomen monipuolisia ajo vaihtoehtoja, lajejahan meillä riittää,
jokaiselle varmasti löytyy omansa, Toki myös meillä on erillaisia pohjia millä
ajaa, jäätä, lunta, asfalttia ja soraa, peltoa ja kaikkia näitä sekaisin.
Jokainenhan meistä törmää erillaisiin olosuhteisiin vuoden kääntyessä talvesta
kevääksi, keväästä kesäksi ja niin edelleen. Näissä olosuhteissa kasvaa myös
suomalaiset lupaukset, ralli maailman virtuoosit sekä rata-ajojen toivot,
vieden esimerkiksi Latvalan WRC kuljettajaksi rallin kuninkuus lajiin,
Räikkösen Formula ykkösiin… Pieni ja piskuinen Suomi, ja niin monta
menestystarinaa. No mistä tuo ”kummallisuus” sitten johtuu että vuodesta
toiseen teemme maatamme tunnetuksi menestyksellä, se alkaa sieltä isien tallin
perukoilta, ratojen reunoilta, rallireittien varsilta, öljyn ja bensan käryistä
jotka vuosien jälkeenkin saa hymyn huulille huonon päivän jälkeen. Mutta missä
ovat äidit ja tyttäret?
Minä, vuodet ja
luovuttaja, sisukas päänsä seinään hakkaaja.
Sitten pureudun ehkä enemmän tässä kohtaa itseeni, kuka minä
oikeasti olen ja mitä minä siellä varikolla teen, jotta saan avattua kaikille
lukijoille miksi kirjoitan aiheesta. Kahden teini ikäisen tenavan äitinä itse
hukkasin omilta lapsiltani monta hyvää vuotta, kokemuksia ja paljon muuta
mökkiytyessäni ”ruuhka vuosien” aikaan kotiin. Aloitinkin jo hieman kertomalla
omasta isästäni ja lapsuudestani joka oli auto painotteinen, ei ehkä niinkään
hirveästi todellisuudessa moottoriurheilun puolella mutta autoja riitti. Äiti
suhdettani en tässä kohtaa enempää avaa mutta olen aina todennut että minulla
on ollut maailman paras isä, ja hän on hoitanut molemmat roolit paremmin kuin
olisin koskaan voinut toivoa.
Aloitin itse lasten teon hyvin nuorena menettäen oman isäni
samaan aikaan. Putosin oman elämäni pilarilta kerta heitolla perseelleni,
oikeastaan selälleni ja vei monen monta vuotta kunnes löysin itseni, ja sen
minkälaiseksi isä oli minut kasvattanut. Se fiilis kun huomasin minkä
mielihyvän tunteen löysin taas autopajoilta ja radoilta, kilpailujen tien
varsilta oli uskomaton. Kipinä oli löytynyt ja isän ”perintö” herännyt taas
eloon. Oli pilke silmäkulmassa. Olin elänyt lapsille ja perheelle,
tiedostamatta mitä olin samalla sulkenut lapsilta, mahdollisuuden kokea samat
fiilikset kun itse olin pienenä isän prinsessana autojen päristessä pitkien
iltojen jälkeen saanut kun autoista saatiin kauden alkuun tai ison remontin
jälkeen ensimmäiset savut muualtakin kun konepellin alta ;)
Tähän kaikkeen toki vaikutti paljon ystäväpiirini johon
”pöllähti” oikeat ihmiset ja sai silmät aukeamaan, mut on luotu olemaan ratin
takana, ajamaan, nauttimaan, pyöritteleen rasvasia muttereita, laskemaan
puristussuhteita tai vaan hämmästelemään mikä p*rkele sille nyt tuli. Hauskoja
iltoja toki on vaan nekin kun porukalla istahdetaan alas ja heitellään ilmoille
mitä suurempia ja suurempia suunnitelmia, tiedostaen toki ettei tämäkään
harrastus ilmainen ole ja rahastahan kaikki on aina kiinni. Mutta unelmat ovat
aina unelmia, realisti pitää silti olla.
Autoja oli ollut itelläkin vaikka sun mitä merkkiä, halpoja
rimpuloita kaikki, siviilikäytössä. Heräsi kuitenkin sitten se kipinä että
enköös minäkin voisi lähteä ruuvaamaan rattia ihan kilpailuissa? No sitten jo
vuokrattiin omaa tallia ja aloitettiin jokkis auton rakentaminen. Olin vuosia
kärsinyt isoista ongelmista selkä ja lannenikamien kanssa ja tuomiohan sieltä
sitten tarkastuksien ja hermoratatutkimuksien jälkeen tuli, unohda koko
kuljettajan ura, yksi isompi kolaus ja matka saattaa jatkua sen jälkeen ihan
muilla pyörillä kulkevilla laitteilla, saati vasemman jalan toiminta oli kyseenalaista,
hermostovauriot olivat jo liian pitkällä. Kyseisen puhelun jälkeen lähdin
omalle tallille, laitoin oven kiinni perässäni, kirosin, itkin ja manasin koko
lajin, selkäni ja kaiken mille saatoin vihainen olla alimpaan kolkkaan mitä
ikinä keksin. niin sanotusti musta tulisi se renkaan potkija joka ei koskaan
olisi ite siellä viivalla adrenaliinin jyllätessä suonissa. Olinhan mä noita
tunteita kuitenkin siviililiikenteessä jo saanut kokea. Kyllä, tässä kohtaa
myönnän että oma käyttäytyminen siviililiikenteessä on ollut ajoittain
kyseenalaista, liekkö sitten rakkaus kilpailemiseen vai vaan koneen jylinän
tuomat vilunväreet olleet taustalla mutta joka tapauksessa joskus on tullut
kokeiltua onko siellä rattimies liikennevaloissa rinnalla vai ei.
Oli aika taas katsoa peiliin, todeta että oma kävelykyky ja
terveys on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, vaikkakin sain haudata jo siinä
kohtaa monen monta unelmaa. Päätin kuitenkin että ei tää voi näinkään olla,
olin luovuttanut ajatuksissani koko autourheilun suhteen. Lyönyt tallin ovet
kiinni, lopettanut silloisen RY:n johon kuului ainoastaan vaan naisia,
tarkoituksena siis saada samaan teamiin muitakin naisia viivalle. romuttanut
jokkis auton aihion, lyönyt siis hanskat tiskiin ja luovuttanut! vuoden verran
siinä sitten taas märehdin ja sitten ostin itelleni elämäni rakkauden, auton
joka jakso jo sitten vähän mennäkkin. Taas se kipinä leimahti, oli tarpeen
vaatiessa niin sanoakseni mölyä pöntöissä ja kumia kaduissa. Elämään oli toki
samaan aikaan tullut taas uusia ystäviä jotka harrastivat ”tosissaan” myös
rata-autoilua.
Tuo ”tosissaan” vaatii varmaan tarkennusta, on olemassa
monen monta eri sarjaa ja lajia, näistä enemmän myös myöhemmin, mutta osa on
ihan oikeasti vaan harrastuslajeja, lähdetään ”motorsport perheen” luokse
viikonlopuksi moottoriradoille tai rallipätkille, viettämään yhteistä aikaa ja
leikkimielisesti ajamaan kilpaa, rakennellaan autoja siinä sivussa ja jeesataan
naapuri teltan porukkaa niin paljon kuin pystytään, ollaan yhtä suurta
perhettä. Tämä on myös osa-alue jota tulen avaamaan lisää. yksi tämän
moottoriurheilun parhaista puolista ehdottomasti J
Erikseen on sitten ne porukat ja lajit joista ponnistetaan maailmalle,
karsitaan jyvät akanoista. Toki sielläkin on tätä samaa perheytymistä, siitä ei
ole kyse, mutta monessa lajissa ajellaan vain ja ainoastaan siksi että onhan se
kilpailuhenki jollain tapaa meissä jokaisessa sisäsyntyisesti, ja kuinka paljon
muuta mukavaa moottoriurheiluun liittyykään kuin ainoastaan se kilpaileminen,
monessa suhteessa se on vain hyvin pieni osa kyseistä harrastusta ja
monimuotoisia lajeja.
Tuli taas kevät ja tutun tallissa satuin poikkeamaan juuri
silloin kun kilpurista otettiin ekat startit talven remonttien jäljiltä, ja voi
apua sitä fiilistä! Kolisi ja lujaa, tää tulis oleen se kesä, se kesä kun mä
änkeisin vaikka väkisin takaisin tuonne pärinä tötteröiden keskelle. Se että
itse en pääsisi ajamaan ei enää vaivannut, olin kääntänyt sen omassa päässäni
voitoksi, ja sijoittanut rahani tuohon elämäni rakkauteen ja kameraan,
päättänyt alkaa seuraamaan kisoja sitten linssin takaa ja ikuistamaan niitä
hienoimpia hetkiä jotta voin sitten lapsen lapsille aikanaan kertoa kuvien
kautta mitä missäkin oli tapahtunut. Ja siitä se sitten lähti.
Kiersin about kolme kautta tuon sirkuksen mukana, johon
kuului noin 6 viikonloppua radalla, ja sitten ne loput enemmän tai vähemmän
tallissa. Autoja oli 2, myöhemmin 3. Oli iloja ja suruja, tapahtumia, iloisia
ja sitten niitä mitkä tuntui että loppuukohan koko harrastus tähän. Mutta
sitten taas porukassa oli voimaa ja yhdessä tekemällä voitettiin haasteet. Tää
jengi oli tosissaan varikolla sitä yhtä suurta perhettä, jos omat vehkeet toimi
ja muiden ei, oltiin siellä koko porukalla niitä muttereita pyörittämässä että
saatiin ”kilpailevan” teamin porukan autot kanssa radalle. Oli ihan mieletöntä
seurata vierestä kuinka isot äijät oli kun pikku poikia kun kilpailu oli ohi,
otettiin kypärät pois päästä ja si alko ne tarinat siitä ja tästä ja tuosta
ohituksesta ja tilanteesta. Se oli sitä motorsporttia parhaimmillaan. Joidenkin
teamien mukana kulki myös ne vaimot ja tyttöystävät, jopa ne pikku ihmisetkin.
Joskus olin väsynyt ja taas luovuttamassa, ja kun olin
muutaman kauden yhden teamin mukana kulkenut tuli mittari itselläkin täyteen,
hohto oli kadonnut, jalat ja mieli oli antautunut. Olin seissyt varikolla monen
monta viikonloppua, syönyt huonosti jotain ”äitien tekemää ruokaa” joka tässä
kohtaa puski korvistakin jo pihalle, seissyt tuulessa ja viimassa, kastunut,
palanut ja monen monta unetonta yötä viettänyt. Osittain omien nivelvaivojen
vuoksi. Vaikkakin kuuluin porukkaan kenellä oli oma ”Motorhome”, vanhasta
bussista rakennettu matkailuauto jossa sai nukkua, oli jääkaappia ja mikroo
niin tilannetta ei pelastanut enää nuo hyvät asiat, selkä oli siinä pisteessä
että bussin sängyt olivat mahdottomat nukkua, kovalla asfalttikentällä kävelyt
päivästä toiseen ja toki kylmyys ym oli ajanut oman rangan pisteeseen että taas
oli mietittävä luovuttamista. Oltiin pisteessä missä mulle taas vinoiltiin,
olin naama mutrussa, kiukkunen, väsynyt ja kuin pystyyn kuollut. Kivut ja
väsymys viikonloppuisin radan varressa olivat tehneet musta kävelevän kiukaan
joka sihisi ja puhisi, jätkät toki heitti vielä sitä rasvasta huumoria ilmaan,
vettä siis kiukaalle. Luovutin, taas…
Pidin kokonaisen vuoden hiljais eloa, unohdin autot ja
hössötykset, keskityin vaan ja ainoastaan keksimään ratkaisua selän ongelmiin.
Ja kuin taivaan lahjana tulikin aamu uuden lääkkeen myötä että herätessäni
pelästyin kun en ollut yöllä herännytkään puolen tunnin välein, sain aamulla
sukat jalkaan itse, voiko näin käydäkkään? Kivut olivat ”poissa”, toki elämän
varrella koetut kivut oli opettanut elämään niin ettei selkä joudu koville,
mutta jo pelkät täys pitkät yöunet teki ihmisestä uuden. Oli aika taas miettiä
mihin pystyn. En meinannut vaan uskaltaa, olin varma että tää on elämän jotain
huonoa pilaa. Oli tullut niin monta iskua vasten kasvoja jo aikaisemmin, oman
kuljettajan uran kuoppaaminen, luovuttaminen ylipäänsä kilpailuissa käymisen
suhteen. No aloitin varovasti, en lähtenyt motorhomeen asumaan, menin paikoille
omalla autolla, ja yöksi kotiin. Selkä kesti suhteellisen hyvin. No tänä
päivänä olen suht syvällä moottoriurheilun ytimessä, edelleen linssin läpi
asiaa seuraavana, ja nautin niin kauan kuin päiviä varikoilla on suotu.
Tiedostaen toki omat rajoitteeni. Tällä hetkellä repertuaari on kasvanut
rata-autoilun lisäksi myös suht paljon ralliin ja tulossa on kartingiakin eli
pureudun varmasti enemmän myös muihinkin lajeihin kuin vain rata-autoiluun
suomessa.
Tässä siis ”lyhyesti” minusta ja vuosista moottoriurheilu
parissa. Tulen varmasti kirjoituksissani kertomaan tarinoita ja muistoja vielä
enemmänkin mutta tässä kohtaa näen kuitenkin tärkeämmäksi avata otsikon
mukaista aihetta kaiken kansan näkökulmasta enkä tehdä tästä mitään oma elämän
kertaa.