Motorsporttia naisen silmäkulmasta

Ensin vastauksia kuka, miksi, mistä, miten ja että miten oli…

 

Ja heti alkuun totean että esittelytekstiä jo aikaisemmin päässäni pyörittäessäni tiedostin alkukaneeteista tulevan suhteellisen pitkä lista ja koitan pitää tekstin osa-alueittain helppolukuisena.

Kirjoitan moottoriurheilusta lajina, tarkoittaen kokonaisuutta joka sisältää uskomattoman määrän ihmisiä ja eri lajeja, eri tapoja harrastaa ja toteuttaa. Painotan tässä kohtaa etten ole tämän kokonaisuuden kaikki tietävä, En työskentele millään muotoa moottoriurheilun parissa, vaan tämä on minulle oma intohimo ja rentoutumistapa. Jos tekstini ei anna vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin tai kirjoitan väärin, otan mielelläni palautteen ja kysymykset vastaan. Kirjoitan vain ja ainoastaan siitä miten minä näen asioiden olevan tällä hetkellä moottoriurheilu parissa naisen näkökulmasta. Jos en osaa kysymyksiin vastata, voin yrittää hankkia tiedon ja minulla on myös selkärankaa myöntää että olemme aiheessa mistä en mitään ymmärrä.

No miksi aloin blogia väsäämään, niin, no olkoonkin että motorsport on itselle elinehto, niin olen jo vuosia varikoilla kiertäneenä ja tota hommaa seuranneena pistänyt merkille monta seikkaa joita sitten rätti väsyneenä kisaviikonlopun jälkeen kotimatkalla olen ihmetellyt. Varikon vessoistahan tuon jo näkee, naisten vessat kiiltävät puhtauttaan, ihan kun siellä ei olisi kukaan käynyt sitten niiden rakentamisen jälkeen… Hienoahan se toki oman itseni kannalta on, mutta saa myös miettimään miksi naiset eivät tule nauttimaan kesästä, adrenaliinista, tapahtumista, kumin ja bensan käryistä, kilpailuhengestä, huumorista ja ennen kaikkea miesten egojen pomppoiluista..

Monesti olen asiaa miettinyt ja usein törmännyt ennakkoluuloihin

-se on miesten juttu

-täytyisi olla yksi ”jätkistä”

-ei siellä kuitenkaan ole naisille mitään

-en ymmärrä autoista mitään

-hullunahan ne mua pitäisi jos sinne menisin autoista mitään tietämättömänä

-ja niiiiiiin monen monta muuta syytä joiden luettelemiseen menisi jo ikä ja aika.

Aina sanotaan että on niin monta syytä juoda alkoholia kun on juojaa, tämä pitää varmaan paikkaansa myös motorsportin kohdalla, niin monta syytä jättää tulematta kuin on katsojaakin.

Ensinnäkään en ole täällä hehkuttamassa kuinka ihanaa ja upeaa tämä laji on tapahtumasta ja vuodesta toiseen. Motorsport on toki pahimmillaan vesisadetta, räntää, pakkasta, tuulta, viimaa, kylmää ja kamalaa. tylsää ja puuduttavaa, kilometrejä sinne ja tänne ratojen ja kilpailujen sijaitessa siellä minne ”viherpiipertäjät! joista myöhemmin lisää, eivät niin voimakkaasti vaikuta. Radoista kerron myös myöhemmin lisää, niiden erikoisuuksista, sijainneista, majoitus ym palveluista. Tässä kohtaa myös painotan että minä en ole näissä ammattilainen, jokaista rataa minäkään en ole kiertänyt saati kartoittanut, mutta jaan kaiken tähän asti hankkimani tiedon mielelläni ja päivitän tietoja sitä mukaa kun suomea ja ulkomaan ratoja kiertelen.

Tähän aiheeseen pureutuessani mietin myös onko tämä aiheena ”tabu” johon mies väki katsoo minun taas puuttuvan ”munattomana”, tästä aiheesta ja siihen törmäämisestä kerron sitten myös omia kokemuksiani ja kuinka se on saanut minut ehkä nauramaan makeimmat nauruni. Ei tämän lajin harrastamiseen tarvita munia, eikä edes rasvaisia näppejä… Onhan meillä hurjan upeasti maailmalla pärjänneitä naiskuljettajiakin joita tulen esittelemään myös myöhemmin kirjoituksessani. Olkoonkin niin että toki miehet saa lentämään persuuksilleen kun marssii varikko pilttuuseen ja kysyy jotain aiheeseen liittyvää palotiloista, seossuhteista tai kiristysmomenteista. Tässä kohtaa taas mainitsen että itsellä on jotain käsitystä autoista ja niiden sielun elämästä, mutta mitään gurua minustakaan ei tässä asiassa todellakaan saa. Ja niille miehille ketkä nyt näkevät punaista tiedoksi että kirjoitan aiheesta koska toivoisin perheiden löytävän moottoriurheilun yhdessä, lisäten sitä hyvää henkeä ja tuovan toki paikan päälle myös niitä pikku ihmisiä joista kasvaa seuraavat suomalaiset toivot radalle, ralliin, ratin tai tangon taakse. Suomihan on todellakin kuuluisa pienestä koostaan, moottoriurheilun kautta tulleista lupauksista ja menestyksestä, tuhansien järvien maana ja siitä uskomattomasta junior programmista millä vuodesta toiseen suomesta ponnistaa maailmalle uusia lupaavia kuljettajia useaan eri lajiin.

Oma kipinäni näihin pärisijöihin on toki tullut jo isän ”perintönä”. Jo metrin mittasena nappulana mua kiikutettiin autopajalta toiselle, tapahtumista toiseen, olen jopa väittänyt että mut on laitettu varmasti alulle jossain paskasen pimeän autotallin nurkassa öljysten rättien keskellä. Noissa ympyröissä mä sitten nuoruuteni vietin.  Jo edesmennyt isänä vei tätä tyttöstä pajalta toiselle, jokkis kisoihin, jyskälän pätkille ja sai alitajuntaisesti tytön rakastamaan suomen monipuolisia ajo vaihtoehtoja, lajejahan meillä riittää, jokaiselle varmasti löytyy omansa, Toki myös meillä on erillaisia pohjia millä ajaa, jäätä, lunta, asfalttia ja soraa, peltoa ja kaikkia näitä sekaisin. Jokainenhan meistä törmää erillaisiin olosuhteisiin vuoden kääntyessä talvesta kevääksi, keväästä kesäksi ja niin edelleen. Näissä olosuhteissa kasvaa myös suomalaiset lupaukset, ralli maailman virtuoosit sekä rata-ajojen toivot, vieden esimerkiksi Latvalan WRC kuljettajaksi rallin kuninkuus lajiin, Räikkösen Formula ykkösiin… Pieni ja piskuinen Suomi, ja niin monta menestystarinaa. No mistä tuo ”kummallisuus” sitten johtuu että vuodesta toiseen teemme maatamme tunnetuksi menestyksellä, se alkaa sieltä isien tallin perukoilta, ratojen reunoilta, rallireittien varsilta, öljyn ja bensan käryistä jotka vuosien jälkeenkin saa hymyn huulille huonon päivän jälkeen. Mutta missä ovat äidit ja tyttäret? 

Minä, vuodet ja luovuttaja, sisukas päänsä seinään hakkaaja.

Sitten pureudun ehkä enemmän tässä kohtaa itseeni, kuka minä oikeasti olen ja mitä minä siellä varikolla teen, jotta saan avattua kaikille lukijoille miksi kirjoitan aiheesta. Kahden teini ikäisen tenavan äitinä itse hukkasin omilta lapsiltani monta hyvää vuotta, kokemuksia ja paljon muuta mökkiytyessäni ”ruuhka vuosien” aikaan kotiin. Aloitinkin jo hieman kertomalla omasta isästäni ja lapsuudestani joka oli auto painotteinen, ei ehkä niinkään hirveästi todellisuudessa moottoriurheilun puolella mutta autoja riitti. Äiti suhdettani en tässä kohtaa enempää avaa mutta olen aina todennut että minulla on ollut maailman paras isä, ja hän on hoitanut molemmat roolit paremmin kuin olisin koskaan voinut toivoa.

Aloitin itse lasten teon hyvin nuorena menettäen oman isäni samaan aikaan. Putosin oman elämäni pilarilta kerta heitolla perseelleni, oikeastaan selälleni ja vei monen monta vuotta kunnes löysin itseni, ja sen minkälaiseksi isä oli minut kasvattanut. Se fiilis kun huomasin minkä mielihyvän tunteen löysin taas autopajoilta ja radoilta, kilpailujen tien varsilta oli uskomaton. Kipinä oli löytynyt ja isän ”perintö” herännyt taas eloon. Oli pilke silmäkulmassa. Olin elänyt lapsille ja perheelle, tiedostamatta mitä olin samalla sulkenut lapsilta, mahdollisuuden kokea samat fiilikset kun itse olin pienenä isän prinsessana autojen päristessä pitkien iltojen jälkeen saanut kun autoista saatiin kauden alkuun tai ison remontin jälkeen ensimmäiset savut muualtakin kun konepellin alta ;)

Tähän kaikkeen toki vaikutti paljon ystäväpiirini johon ”pöllähti” oikeat ihmiset ja sai silmät aukeamaan, mut on luotu olemaan ratin takana, ajamaan, nauttimaan, pyöritteleen rasvasia muttereita, laskemaan puristussuhteita tai vaan hämmästelemään mikä p*rkele sille nyt tuli. Hauskoja iltoja toki on vaan nekin kun porukalla istahdetaan alas ja heitellään ilmoille mitä suurempia ja suurempia suunnitelmia, tiedostaen toki ettei tämäkään harrastus ilmainen ole ja rahastahan kaikki on aina kiinni. Mutta unelmat ovat aina unelmia, realisti pitää silti olla.

Autoja oli ollut itelläkin vaikka sun mitä merkkiä, halpoja rimpuloita kaikki, siviilikäytössä. Heräsi kuitenkin sitten se kipinä että enköös minäkin voisi lähteä ruuvaamaan rattia ihan kilpailuissa? No sitten jo vuokrattiin omaa tallia ja aloitettiin jokkis auton rakentaminen. Olin vuosia kärsinyt isoista ongelmista selkä ja lannenikamien kanssa ja tuomiohan sieltä sitten tarkastuksien ja hermoratatutkimuksien jälkeen tuli, unohda koko kuljettajan ura, yksi isompi kolaus ja matka saattaa jatkua sen jälkeen ihan muilla pyörillä kulkevilla laitteilla, saati vasemman jalan toiminta oli kyseenalaista, hermostovauriot olivat jo liian pitkällä. Kyseisen puhelun jälkeen lähdin omalle tallille, laitoin oven kiinni perässäni, kirosin, itkin ja manasin koko lajin, selkäni ja kaiken mille saatoin vihainen olla alimpaan kolkkaan mitä ikinä keksin. niin sanotusti musta tulisi se renkaan potkija joka ei koskaan olisi ite siellä viivalla adrenaliinin jyllätessä suonissa. Olinhan mä noita tunteita kuitenkin siviililiikenteessä jo saanut kokea. Kyllä, tässä kohtaa myönnän että oma käyttäytyminen siviililiikenteessä on ollut ajoittain kyseenalaista, liekkö sitten rakkaus kilpailemiseen vai vaan koneen jylinän tuomat vilunväreet olleet taustalla mutta joka tapauksessa joskus on tullut kokeiltua onko siellä rattimies liikennevaloissa rinnalla vai ei.

Oli aika taas katsoa peiliin, todeta että oma kävelykyky ja terveys on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, vaikkakin sain haudata jo siinä kohtaa monen monta unelmaa. Päätin kuitenkin että ei tää voi näinkään olla, olin luovuttanut ajatuksissani koko autourheilun suhteen. Lyönyt tallin ovet kiinni, lopettanut silloisen RY:n johon kuului ainoastaan vaan naisia, tarkoituksena siis saada samaan teamiin muitakin naisia viivalle. romuttanut jokkis auton aihion, lyönyt siis hanskat tiskiin ja luovuttanut! vuoden verran siinä sitten taas märehdin ja sitten ostin itelleni elämäni rakkauden, auton joka jakso jo sitten vähän mennäkkin. Taas se kipinä leimahti, oli tarpeen vaatiessa niin sanoakseni mölyä pöntöissä ja kumia kaduissa. Elämään oli toki samaan aikaan tullut taas uusia ystäviä jotka harrastivat ”tosissaan” myös rata-autoilua.

Tuo ”tosissaan” vaatii varmaan tarkennusta, on olemassa monen monta eri sarjaa ja lajia, näistä enemmän myös myöhemmin, mutta osa on ihan oikeasti vaan harrastuslajeja, lähdetään ”motorsport perheen” luokse viikonlopuksi moottoriradoille tai rallipätkille, viettämään yhteistä aikaa ja leikkimielisesti ajamaan kilpaa, rakennellaan autoja siinä sivussa ja jeesataan naapuri teltan porukkaa niin paljon kuin pystytään, ollaan yhtä suurta perhettä. Tämä on myös osa-alue jota tulen avaamaan lisää. yksi tämän moottoriurheilun parhaista puolista ehdottomasti J Erikseen on sitten ne porukat ja lajit joista ponnistetaan maailmalle, karsitaan jyvät akanoista. Toki sielläkin on tätä samaa perheytymistä, siitä ei ole kyse, mutta monessa lajissa ajellaan vain ja ainoastaan siksi että onhan se kilpailuhenki jollain tapaa meissä jokaisessa sisäsyntyisesti, ja kuinka paljon muuta mukavaa moottoriurheiluun liittyykään kuin ainoastaan se kilpaileminen, monessa suhteessa se on vain hyvin pieni osa kyseistä harrastusta ja monimuotoisia lajeja.

Tuli taas kevät ja tutun tallissa satuin poikkeamaan juuri silloin kun kilpurista otettiin ekat startit talven remonttien jäljiltä, ja voi apua sitä fiilistä! Kolisi ja lujaa, tää tulis oleen se kesä, se kesä kun mä änkeisin vaikka väkisin takaisin tuonne pärinä tötteröiden keskelle. Se että itse en pääsisi ajamaan ei enää vaivannut, olin kääntänyt sen omassa päässäni voitoksi, ja sijoittanut rahani tuohon elämäni rakkauteen ja kameraan, päättänyt alkaa seuraamaan kisoja sitten linssin takaa ja ikuistamaan niitä hienoimpia hetkiä jotta voin sitten lapsen lapsille aikanaan kertoa kuvien kautta mitä missäkin oli tapahtunut. Ja siitä se sitten lähti.

Kiersin about kolme kautta tuon sirkuksen mukana, johon kuului noin 6 viikonloppua radalla, ja sitten ne loput enemmän tai vähemmän tallissa. Autoja oli 2, myöhemmin 3. Oli iloja ja suruja, tapahtumia, iloisia ja sitten niitä mitkä tuntui että loppuukohan koko harrastus tähän. Mutta sitten taas porukassa oli voimaa ja yhdessä tekemällä voitettiin haasteet. Tää jengi oli tosissaan varikolla sitä yhtä suurta perhettä, jos omat vehkeet toimi ja muiden ei, oltiin siellä koko porukalla niitä muttereita pyörittämässä että saatiin ”kilpailevan” teamin porukan autot kanssa radalle. Oli ihan mieletöntä seurata vierestä kuinka isot äijät oli kun pikku poikia kun kilpailu oli ohi, otettiin kypärät pois päästä ja si alko ne tarinat siitä ja tästä ja tuosta ohituksesta ja tilanteesta. Se oli sitä motorsporttia parhaimmillaan. Joidenkin teamien mukana kulki myös ne vaimot ja tyttöystävät, jopa ne pikku ihmisetkin.

Joskus olin väsynyt ja taas luovuttamassa, ja kun olin muutaman kauden yhden teamin mukana kulkenut tuli mittari itselläkin täyteen, hohto oli kadonnut, jalat ja mieli oli antautunut. Olin seissyt varikolla monen monta viikonloppua, syönyt huonosti jotain ”äitien tekemää ruokaa” joka tässä kohtaa puski korvistakin jo pihalle, seissyt tuulessa ja viimassa, kastunut, palanut ja monen monta unetonta yötä viettänyt. Osittain omien nivelvaivojen vuoksi. Vaikkakin kuuluin porukkaan kenellä oli oma ”Motorhome”, vanhasta bussista rakennettu matkailuauto jossa sai nukkua, oli jääkaappia ja mikroo niin tilannetta ei pelastanut enää nuo hyvät asiat, selkä oli siinä pisteessä että bussin sängyt olivat mahdottomat nukkua, kovalla asfalttikentällä kävelyt päivästä toiseen ja toki kylmyys ym oli ajanut oman rangan pisteeseen että taas oli mietittävä luovuttamista. Oltiin pisteessä missä mulle taas vinoiltiin, olin naama mutrussa, kiukkunen, väsynyt ja kuin pystyyn kuollut. Kivut ja väsymys viikonloppuisin radan varressa olivat tehneet musta kävelevän kiukaan joka sihisi ja puhisi, jätkät toki heitti vielä sitä rasvasta huumoria ilmaan, vettä siis kiukaalle. Luovutin, taas…

Pidin kokonaisen vuoden hiljais eloa, unohdin autot ja hössötykset, keskityin vaan ja ainoastaan keksimään ratkaisua selän ongelmiin. Ja kuin taivaan lahjana tulikin aamu uuden lääkkeen myötä että herätessäni pelästyin kun en ollut yöllä herännytkään puolen tunnin välein, sain aamulla sukat jalkaan itse, voiko näin käydäkkään? Kivut olivat ”poissa”, toki elämän varrella koetut kivut oli opettanut elämään niin ettei selkä joudu koville, mutta jo pelkät täys pitkät yöunet teki ihmisestä uuden. Oli aika taas miettiä mihin pystyn. En meinannut vaan uskaltaa, olin varma että tää on elämän jotain huonoa pilaa. Oli tullut niin monta iskua vasten kasvoja jo aikaisemmin, oman kuljettajan uran kuoppaaminen, luovuttaminen ylipäänsä kilpailuissa käymisen suhteen. No aloitin varovasti, en lähtenyt motorhomeen asumaan, menin paikoille omalla autolla, ja yöksi kotiin. Selkä kesti suhteellisen hyvin. No tänä päivänä olen suht syvällä moottoriurheilun ytimessä, edelleen linssin läpi asiaa seuraavana, ja nautin niin kauan kuin päiviä varikoilla on suotu. Tiedostaen toki omat rajoitteeni. Tällä hetkellä repertuaari on kasvanut rata-autoilun lisäksi myös suht paljon ralliin ja tulossa on kartingiakin eli pureudun varmasti enemmän myös muihinkin lajeihin kuin vain rata-autoiluun suomessa. 

Tässä siis ”lyhyesti” minusta ja vuosista moottoriurheilu parissa. Tulen varmasti kirjoituksissani kertomaan tarinoita ja muistoja vielä enemmänkin mutta tässä kohtaa näen kuitenkin tärkeämmäksi avata otsikon mukaista aihetta kaiken kansan näkökulmasta enkä tehdä tästä mitään oma elämän kertaa.